Hoitovieraskirja
Tänne kaikki kouluttajat laittavat tarinansa. :> Säännöllisesti käyn tarkistamassa tarinoiden tilanteen täälläpäin, ja vastaan niihin aina kun ehdin. Hoputus ei siis auta. Mitä laadukkaampi ja kirjoitusvirheettömämpi, sekä mielikuvituksellisempi ja mielenkiintoisempi tarinasi on, sitä enemmän saat rahaa. Muistahan se, että jos nappaat Pokémonia, jätät tarinasi kohtaan jossa pallo heiluu! Päätän tarinan perusteella, jääkö Pokémon kiinni vai ei. Hauskoja tarinointihetkiä!:D
#1: Paskan vitut en keksiny nimee nii tää nyt on vaa tällanen paska. Ainakaa tän nimi ei oo "matka alkaa" tai muuta paskaa :))
Keväinen tihkusade tipahteli paljaiden puiden pitkille, luisia sormia muistuttaville oksille. Oksille muodostui vesipisaroita, jotka tarpeeksi isoksi kasvaessaan tipahtelivat maahan, jota siellä täällä täplittivät tuhruiset lumikasat. Siellä missä lunta ei ollut, maata peitti kullankeltaisen ja ruskean kirjava lehtimatto, joka oli syksyllä maahan satanut. Kesän lähentyessä nuo lehdet pikkuhiljaa mätänisivät ja maatuisivat, ja maa jäisi odottamaan seuraavaa syksyä, jolloin puut taas verhoaisivat itsensä kultaiseen lehtiharsoon. Näin se aina meni, ja tulisi myös menemään. Aurum Townin puut olivat lähes kuuluisia näyttävästä syyspuvustaan, johon kylän nimi selkeästi viittasikin.
Vanhimman ja suurimman puun alimmaisella oksalla istui nuori tyttö, jonka mustat hiukset liehuivat vapaana keväisessä tuulessa. Tytön ilme oli unelmoiva, kun hän tuijotti vastapäätä olevaa, modernia rakennusta, joka tuntui pistävän esiin idyllisestä kylämaisemasta kuin salama tummalta myrskytaivaalta. Rakennus oli Aurum Townin ylpeys; pokémonlaboratorio, josta kaikki nuoret kouluttajat ja koordinaattorit ympäri Ecaryan saarta tulivat hakemaan ensimmäisen pokémoninsa. Laboratorio oli kuuluisa, ja niin oli myös sitä pyörittävä professorikin.
Vanhan puun ja nuoren tytön takana oli pitkä tie, jonka varrella näkyi identtisiä, ruskeita taloja. Kaikki niistä näyttivät tylsähköiltä ja tavallisilta, mutta oli niissä tietynlaista persoonallisuuttakin. Muutaman pihalla seisoi yksinäinen lintulauta, ja joihinkin oli yritetty väkertää kukkapenkin tapaistakin. Aidat oli maalattu eri värein, mutta mitään kirkkaasti muista erottuvaa ei näkynyt. Sellainen Aurum Town oli. Tylsähkö ja tavallinen, mutta silti pienin yksityiskohdin koristettu ja osittain jopa kauniskin.
Vasemman rivin kolmannen talon ikkuna aukesi, ja sieltä pisti esiin ruskeatukkaisen, tiukkailmeisen naisen pää. Tämä tähyili hetken ympärilleen kunnes huomasi tytön puun oksalla.
”Aylee Jacquette Therriau! Sisälle sieltä, ei vielä ole kesä ja vilustut pian!” nainen huusi vaativalla äänensävyllä. Ayleeksi kutsuttu tyttö säpsähti, kääntyi katsomaan tylsistyneen näköisenä ikkunaan ja loikkasi alas puusta.
”Joo, joo, äiti”, hän mumisi hiljaa itsekseen ja lähti tallustamaan kohti taloa. Nainen sulki ikkunan ja kiersi ovelle, avaten sen ja viittoen Ayleeta kiiruhtamaan.
”Vauhtia, hopihopi”, hän kivahti ja Aylee riensi viimeiset askeleet sisälle taloon. ”Tule työhuoneeseen, minulla ja isällä on sinulle tärkeää asiaa.”
Aylee huolestui heti nuo sanat kuultuaan ja nielaisi hermostuneesti. Mitä tämä ”tärkeä asia” sitten ikinä olikaan, se ei luultavasti merkitsisi mitään hyvää. Tuon äidin äänensävyn Aylee kyllä tunsi liiankin hyvin. Nuori, yrmeäilmeinen tyttö tömisteli mahonkiselle ovelle ja pamautti sen auki astuen sisään vanhempien työhuoneeseen.
”Voi, miten me olemmekaan sinut kasvattaneet”, Ayleen isä, roteva, mustahiuksinen mies huokaisi. Hänellä oli vahvat kasvonpiirteet, tuuheat hieman laineikkaat hiukset ja ohut parransänki. Itse asiassa, useiden mielestä Ayleen isä oli varsin komeakin, mutta Aylee ei pitänyt isäänsä sen suuremmassa arvossa.
Isä oli bisnesmies, aina salkku kourassa matkalla kohti uusia haasteita jossain päin Ecaryaa, mutta aina poissa. Silloin, kun isä oli kotona, hän ja äiti vain riitelivät. Ikinä ei tapahtunut mitään väkivaltaista – aikuiset olivat liian sivistyneitä sellaiseen – mutta riidat päättyivät usein siihen, että isä lähti uudelle työmatkalle ja äiti vannoi heittävänsä miehen joskus ulos. Valitettavasti sitä ei ikinä tapahtunut.
”Me?” Ayleen äiti naurahti kuivasti. ”Kuules, minä olen Ayleen yksin kasvattanut. Sinä, Jerome, vain juokset bisneksiesi perässä pitkin maailmaa etkä välitä mitä meil-”
”Hys, Yvonne”, Jerome ärähti vaimeasti. ”Älä horjuta Ayleen tasapainoa enää yhtään enempää.”
Yvonnen, Ayleen äidin, teki selvästi mieli huutaa jotakin, mutta nainen puristi huulensa suppuun ja istahti miehensä viereen.
”Mitä nyt tällä kertaa?” Aylee kysyi seisten hiljaa vanhempiensa pöydän edessä. Tytön katse pysyi tiukasti lattiassa, sillä hän tiesi, että vastustelusta tai rimpuilusta tulisi vain lisää ongelmia. Ja ongelmiahan tuo tyttö kaipasi kaikkein vähiten tällä hetkellä.
”Kuules Aylee, kultaseni, olet varmasti huomannut, että meidän välillämme on ollut pientä riitaa viime aikoina”, Jerome aloitti ristien kätensä pöydälle ja katsoen Ayleeta hellästi. Tyttö vain mulkaisi isäänsä ärsyyntyneesti ja nyökkäsi. Isä kutsui häntä aina kullaksi ja nupuksi, mutta nuo lempinimet eivät Ayleeta hämänneet.
”Joten te eroatte?” Aylee kysyi, peittämättä äänestään kuultavaa innostusta.
”Emme tietenkään! Mehän rakastamme toisiamme, eikö niin, Yvonne?” Jerome hymyili maireasti, johon Yvonne vain pyöräytti silmiään ja tuhahti ylimielisesti.
”Tiedäthän tätisi Giselan? Hän asuu Oculus Villagessa, ja olemmekin päättäneet lähettää sinut hänen luokseen. Eikö ole mahtavaa?” Jerome julisti. Ayleen suu loksahti auki ja tyttö meinasi esittää vastalauseensa kiljumalla ja parkumalla, mutta samassa Ayleen mieleen pälkähti jotakin ja tämä sulki suunsa.
”Sopii minulle”, tyttö kivahti. ”Mutta enhän minä yksin voi lähteä.”
”Tiedämme kyllä. Siksi olemmekin suunnitelleet kaiken valmiiksi”, Yvonne hymyili tekopirteästi ja nousi ylös halaten Ayleeta.
”Tiedän kyllä, että tämä on rankkaa sinulle”, nainen sanoi. Aylee vain naurahti kuivasti.
Aylee oli olettanut, että täytettyään kymmenen hän olisi päässyt lähtemään matkalle oman pokémoninsa kanssa halki Ecaryan, mutta niin ei ollut tietenkään käynyt. Yvonnen ja Jeromen mielestä hän oli liian nuori eikä matkustaminen sopinut heidän lapselleen. Ayleeta oli aina pidetty kuin kukkaa kämmenellä, mutta sepä juuri tyttöä ärsyttikin.
”Joku naapureidemme lapsista suostuu varmasti lähtemään kanssasi. Eikös huomenna ole se päivä, kun laboratoriosta jaetaan starttereita halukkaille lähtijöille?” Jerome kysyi hymyillen. Ayleen kasvot kirkastuivat.
”Saan oman pokémonin? Jes, isä, kiitos!” Aylee huusi innoissaan ja loikki paikoillaan. Tytön poskille oli noussut innostuksesta hohtava puna.
”Ei, et tietenkään saa”, Jerome naurahti. ”Pokémonit eivät sovi sinulle tai edes meille. Ne ovat vaarallisia, ja kuten olemme sinulle jo monta kertaa kertoneet, saat hoitaa koulusi loppuun ennen tuollaisia höpsötyksiä. Tiedämme monia lapsia, jotka jättävät koulun kesken tuollaisen takia, ja sinusta ei tule yksi heistä”, Jerome hymyili.
Miehen kasvoilla oli lähes aina hymy, eikä hän ikinä ollut avoimesti vihainen, mutta sitäkin sarkastisempi hän osasi olla.
”Joku naapurin lapsista?” tyttö kysyi, pidätellen vaivoin kyyneleitään. Pienen tytön toivo oli murskattu hetkessä.
”Niin, joku heistä luultavasti suostuu lähtemään samaa matkaa kanssasi. Oculus Villagessa jäät asumaan Giselan luokse, kunnes minä ja äitisi olemme päässeet yhteisymmärrykseen asumisestasi ja meistä ylipäätään-” Jerome selitti, mutta Aylee tömisti jalkaansa vihaisesti, juoksi ulos huoneesta ja paiskasi oven kiinni takanaan niin kovaa kuin vain pieni tyttö kiukkuisena kykenee.
Mikseivät vanhemmat luottaneet Ayleehen? Mikseivät he antaneet tytön lähteä matkalleen aivan kuin kuka tahansa muu rakastava vanhempi olisi kenties antanut?
Niin, sitä Ayleekin pohti, keksimättä ratkaisua. Tyttö makasi komeromaisen huoneensa sängyllä, painoi kasvonsa tyynyyn ja itki. Pöydällä olevan herätyskellon viisarit tikittivät eteenpäin tasaisesti, eikä kukaan tullut koputtamaan lohduttaakseen – eivät he välittäneet. Puolen tunnin kuluttua, kun Ayleen kyyneleet olivat kuivuneet ja jäljellä oli vain katkonaista, kuivaa nyyhkytystä, tyttö nousi istumaan ja katsoi itseään pölyisestä peilistä vastapäätä sänkyä. Hän mietti, miksei elämä voisi olla kuin elokuvaa, jossa sankarittaren kristallinkirkkaat kyyneleet koristavat ja kaunistavat hänen poskiaan kuin puhtaimmat helmet. Kyllä, niin turhamainen Aylee oli. Oikeassa elämässä tytön silmät olivat punertavat, posket täynnä tyynystä tulleita painaumia ja leuassa räkää.
Ei elämä ollut elokuvaa. Elämä oli tässä ja nyt, ja syvällisiä pohtien Aylee tuijotti peiliin katsellen omaa nuhruista peilikuvaansa. Tyttö nousi sängyltä ja pujahti käytävään huuhtelemaan kasvonsa. Vessan hanasta valuva jääkylmä vesi huuhtoi punaisuuden pois ja Aylee kuivasi kasvonsa pehmeään froteepyyhkeeseen, nojaten sitten lavuaariin ja tuijottaen itseään vakavasti silmiin.
”Minä onnistun vielä”, tyttö sanoi vakaasti itselleen, hymyillen vinosti. Aylee pujahti takaisin omaan huoneeseensa ja vaihtoi vaatteensa, peilaillen itseään hetken. Sitten hän otti laukkunsa ja riensi alakertaan.
”Menen ulos”, tyttö huudahti ja oli jo laittamassa kenkiä jalkaansa, kun Yvonne ryntäsi keittiöstä ja tarrasi tytärtään olkapäästä tiukasti kiinni.
”Minne oikein olet menossa? Juurihan sinä olit ulkona”, nainen totesi pitäen äänensä ystävällisenä, mutta silti tavallaan uhkaavana.
”Niin, mutta… Ajattelin mennä kävelylle, ihan vain selvittämään ajatuksia”, Aylee hymyili viattomasti. Yvonne katsoi tyttöön epäluuloisesti mutta hellitti otettaan hieman.
”No, käy sitten nopeasti. Mutta olet ennen seitsemää takaisin sisällä!” Yvonne huudahti jo ulos ovesta vilahtaneen Ayleen perään. Tyttö huikkasi myöntyvänsä ja puoliksi juoksi kohti lempipaikkaansa, kaikkein vanhinta puuta.
Päästessään puun luokse Aylee ei kuitenkaan kivunnut tavalliselle paikalleen, vaan jatkoi matkaansa puun ohi kohti kylän laboratoriota. Tyttö ujosteli hetken kunnes uskalsi soittaa ovikelloa, vilkuillen kotiaan kohti ja peläten Yvonnen kiukkuisen ilmeen tuijottavan häntä jostakin ikkunasta. Äitiä ei kuitenkaan näkynyt, ja pian valkoiseen takkiin pukeutunut nuori nainen tuli avaamaan oven.
”Öh… hei”, Aylee tervehti. ”Saisinko tulla tapaamaan professoria?”
”Hän jakaa pokémonit vasta huomenna, olet liian aikaisessa”, nainen hymyili kireästi ja oli aikeissa sulkea oven, mutta Aylee esti sen ja jatkoi:
”Ei, en tullut sillä asialla. Minulla on muuta asiaa.”
”No olkoon. Yritän järjestää asian seuraavien viikkojen ajaksi”, nainen vastasi kylmästi ja yritti taas sulkea oven, mutta Aylee tuuppasi jalkansa tielle ja tuijotti naista koko kaksitoistavuotiaan auktoriteetillaan, nostaen leukansa pystyyn.
”Haluan tavata hänet nyt. Heti”, Aylee sanoi yllättävän vakavalla äänellä, ja nainen mulkaisi häntä kyllästyneenä.
”Usko nyt, se ei ole mahdollista. Voisitko ystävällisesti väistyä ja antaa minun jatkaa töitäni?” nainen kivahti, jo selvästi ärsyyntyneenä. Aylee pudisti päätään ja tuppautui ovesta sisään pujahtaen naisen ohi.
”Haluan tavata hänet nyt. Täsmälleen nyt”, tyttö kiljaisi ja juoksi puhtaan eteishallin läpi etsien katseellaan professoria. Nainen huudahti hämmästyneenä, sulki oven ja juoksi Ayleen perään yrittäen napata tytön kauluksesta kiinni siinä onnistuenkin. Kasvoiltaan punehtunut nainen roikutti myrtyneen näköistä Ayleeta vierellään ja oli juuri aloittamassa huutosaarnan, kun viereisestä ovesta astui vanhahko, ystävällisen näköinen mies. Hän kohensi silmälasiensa asentoa ja siristi silmiään katsoessaan kaksikkoon.
”Mitä ihmettä?” mies kysyi hiljaa, pikemminkin itseltään, ja nainen päästi irti tipauttaen Ayleen lattialle polvilleen. Tyttö nousi kiukkua puhkuen ylös ja vilkuili naista, joka hamettaan oikoen niiasi professorille, pyysi anteeksi ja riensi vastaanottotiskin taakse.
”Professori Quinlan”, mies esitteli ja kättelee Ayleeta lämpimästi. Ayleen silmät suurenivat ja tämä tuijotti Quinlaniin ihastuneena. Professori avasi toimistonsa oven ja johdatti Ayleen sisälle. Hän veti tuolin kummallekin ja Aylee istahti professorin mahonkipöydän taakse.
”Niin, sinullahan oli asiaa?” professori aloitti hymyillen ja ristien kätensä pöydälle. Ayleen katse harhaili pitkin toimistoa. Seinillä oli suuria hyllyjä, joissa näkyi pahvilaatikoita, satunnaisia poképalloja, kirjoja, oppaita, kasoittain roskia, pokédexejä ja paperipinoja. Kaikki oli täysin kaaoksessa, mutta siitä Aylee juuri piti. Huone oli jotenkin inhimillisempi kuin professorien huoneet yleensä. Ei sitä ahdistavaa, modernia ja lääkkeidenhajuista tunnelmaa, eikä kirkkaanvalkoisia seiniä. Hän tuijotti eritoten poképalloja, joiden sisällä arveli olevan huomispäivän startterit, jotka onnekkaat lapset saisivat omakseen.
”Niin, joo”, tyttö hätkähti takaisin tähän hetkeen. ”Asiaa…”
”Kerro vain”, professori Quinlan hymyili lempeästi ja odotti Ayleen aloittavan. Ja tyttöhän aloitti, selittäen tiivistettynä versiona tämän illan tapahtumat. Kaiken vanhemmistaan, Oculus Villagesta ja Giselasta, ja unelmansa särkymisestä.
”Ah, tätisi on Gisela, Oculus Villagen salipäällikkö”, Quinlan pohti pitäen pienen hymyn ruskeanharmaiden hiuksien kehystämillä kasvoillaan.
”Salipäällikkö?” Aylee yllättyi. Tätä hän ei ollut tiennytkään, vain sen, että Gisela ja Yvonne olivat siskoksia.
”Niin, Gisela on pimeystyypin salijohtaja, yksi kahdeksasta”, professori kertoi. ”Mietin tässä vain… vanhempien suostumus pitäisi kyllä saada matkalle lähtemiseen, mutta luulisin, että voimme tehdä pienoisen poikkeuksen, jos sinut kuitenkin Giselan luokse lähetetään. Onko sillä nyt niin väliä vanhemmillesi, onko sinulla pokémon vai ei? Kuinka vanha sinä taas olitkaan?”
”Kaksitoista”, Aylee tokaisi, ja pikkuhiljaa tytön kasvot kirkastuivat yhä enemmän ja enemmän.
”Kaksitoista… Hmm, huomisesta lapsikatraasta suurin osa on kymmenvuotiaita, silloinhan yleensä matkalle lähdetään. Mutta kyllä mielestäni salipäällikön siskontyttärellä kuuluisi pokémon olla. Mitä jos minä vähän auttaisin sinua?” professori kysyi salaperäisesti hymyillen ja nousi pöytänsä äärestä, kaivellen hyllyjä. Hän ei koskenutkaan upouusien poképallojen ryhmään, jotka olivat tarkoitettu huomiselle, vaan jostakin laatikkojen, roskien ja paperipinojen alta Quinlan kaivoi hieman vanhemman ja kuluneemman näköisen, pienennetyn pallon.
”Tämä on muistaakseni viime vuoden paketista hylätyksi tullut Cyndaquil. Se ei todellakaan ole helposti käsiteltävä eikä sen luonnekaan ole mikään ihanne, mutta se on ainoa mitä minulla on tarjottavana tällä hetkellä”, Quinlan kertoi pyöritellen palloa käsissään hieman huolestuneen näköisenä.
”Ei se haittaa!” Aylee huudahti ponkaisten pystyyn tuoliltaan, silmät kiiltäen innosta ja pienoisesta ahneudestakin. ”Otan sen mielelläni, mutta… en varmastikaan saa kertoa äidille, enhän?”
”Et”, Quinlan totesi vakavasti. ”Äitisi on asunut täällä kauan ja me kaikki olemme oppineet tuntemaan hänet, ja hänellä on vaikutusvaltaa. Jos hän saa tietää, se tarkoittaisi pokémonisi menettämisen lisäksi minun erottamistani.”
Aylee nyökkäsi ja otti Quinlanin ojentaman poképallon käsiinsä tuijottaen sitä kuin uskomatta edelleenkään silmiään. Sitten tyttö hymyili riemuissaan ja kapsahti professori Quinlanin kaulaan, rutistaen tätä iloisesti.
”Kiitos, professori”, Aylee kiitti ja professori nauraa hohotti lämpimästi.
”Ole hyvä vain, tyttökulta. Hyvä että Cyndaquilkin löysi kodin, muuten se olisi lojunut täällä ikuisuudet. Mutta muista, mitä varoitin – se voi olla hyvinkin äkkipikainen ja ärtyisä”, Quinlan kertoi.
”Ei se haittaa”, Aylee hymyili naiivisti. ”Mutta miten saan sen pidettyä piilossa, ettei äiti huomaa?”
”Voit ripustaa sen tähän”, Quinlan ehdotti ja ojensi hyllystä löytämänsä narun, jossa oli lenkki poképallon kiinnitystä varten ja lukko, jolla sen sai kiinnitettyä kaulaan.
”Useat kouluttajat kantavat aloituspokémoninsa palloa kaulassaan, jotta se on aina saatavilla. Jos piilotat sen tuon huivisi sisään, uskoisin, ettei äitisi huomaa mitään”, professori neuvoi ja auttoi Ayleeta ripustamaan nauhan kaulaansa. Tyttö napsautti poképallon ketjuun ja ihaili itseään hetken heijastavasta ikkunalasista.
”Minähän näytän jo oikealta kouluttajalta”, Aylee mietti itsekseen. Hän kuvitteli itsensä jo haastamassa Ecaryan championia, ylväs Typhlosion ja katras muita pokémoneja vierellään…
Voi, kun tyttöpieni olisi tiennyt mihin oli ryhtymässä.
-------
// Joo, mä nimeen tän kunnolla sit ku saan hoitosivulle tungettuu pinkishille paikan :> tämänhetkisen nimen ideasta krediittiä romille, kiitos!
Pätkä, hyvin kliseinen ja kökkö tarina, mut toivottavast kelpaa :) Filim tulee mukaa vast ens tarinassa, nyt sain ton hyvään kohtaan lopetettua niin en viitsinyt enempää kirjoittaa~~
|
Vastaus:
Ei tsiisus nyt!D8< Tämä on kyllä kaikista jännittävin ja rikasluonteisin aloitustarina mitä olen lukenut... Oli mukavaa pitkästä aikaa lukea niitäkin. ;-;
Mutta joo. Tämä ei todellakaan ollut omasta mielestäni kliseinen, pikemminkin mukaansatempaava ja sujuvasti kirjoitettu. ^_^ Itse olen niin onneton aloitustarinoissa, ja tämä oli kyllä tosi hyvin vedetty! Olen niin innoissani siitä, mitä tarinassasi tulee tapahtumaan. Oikeasti. Kirjoita pian, en malta odottaa~ ! <3
Ja odotan innolla Filimin ja Ayleen tapaamista, siitä tulee varmasti mahtavaa. >:D
Saat tästä $25! |
|
Pokémon is © 1995-2014 Nintendo/Creatures Inc./GAME FREAK Inc. Pokémon and Pokémon character names are trademarks of Nintendo. We do not own, do not work with, or are any part of any of the owners or creators of Pokémon. This is just an unofficial fansite.
|
